Onko sensuuri oikein?

”En hyväksy mielipidettänne, mutta tulen kuolemaani saakka puolustamaan teidän oikeuttanne ilmaista se.”

Tämä Voltairen suuhun pantu lausahdus¹ on kuvannut pitkään liberaalien ja ei-autoritäärisen vasemmiston sananvapausihannetta. Sananvapautta on pidetty kansalaisten keskeisenä perusoikeutena, ja sananvapauden ydinsisältönä on katsottu olevan sensuurin puuttuminen. Valitettavasti näyttää siltä ettei enää. Valtavirtaa vastaan olevien näkemysten sensuuri hyväksytään yhä yleisemmin.

Selvimmin asia näkyy koronakeskustelussa. Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta liberaalit ja vasemmistolaiset ovat reagoineet olankohautuksella tai jopa aplodeilla sille, että Youtube, Facebook ja Twitter ovat poistaneet massoittain asiallisia videoita, tekstejä ja tilejä, joissa on esitetty toisenlaisia näkemyksiä koronaepidemiasta. Bitit ovat joutuneet roviolle yleisesti siinäkin tapauksessa, että esittäjät ovat olleet korkeasti koulutettuja lääketieteen asiantuntijoita. Liberaalista vasemmistosta on kuulunut jopa ääniä, jotka ovat halunneet tehdä poikkeavien koronakantojen esittämisestä rikoksen. Guardianin kolumnisti ja tunnettu ympäristöjournalisti George Monbiot esitti hiljattain Twitterissä seuraavan vaatimuksen: ”On kriminalisoitava pandemiaa koskevan räikeän väärän tiedon levittäminen. Kuten sota-aikana huolimaton puhe johtaa ihmishenkien menetykseen.”²

Sensuuri on voimakasta myös suomenkielisissä sanomalehdissä. Sitä harjoitettiin jo epidemian alussa, mutta viime kuukausina sensuuri on tiukentunut: alkusyksyn jälkeen lehdet eivät ole juuri ollenkaan suostuneet julkaisemaan ortodoksiaa kyseenalaistavia näkemyksiä edes mielipidekirjoituksina. Myös pääasiassa mielipiteitä sisältävä nettilehti Uusi Suomi on yhtynyt sensuuriin. Koska kirjoittajat pystyvät lataamaan tekstejään lehden sivuille itsenäisesti, sensuuri tapahtuu jälkikäteen.

Tilannetta kuvaa kahden suomalaisen lääkärin saama kohtelu. Peruslääkärinä työskentelevän Ville-Veikko Elomaan kirjoitus ”Koronadystopia” ehti olla Uudessa Suomessa 24 tuntia, kunnes se poistettiin. Pitkän lääkäriuran tehneen Rauli Mäkelän juttu ”Miksi näistä asioista ei puhuta Suomen mediassa?” oli lehden sivuilla 25.1. vain neljä tuntia ennen sensuurin iskemistä. Se, että kirjoitukset ovat edelleen luettavissa muualla internetissä

https://vapaudenpuolesta.fi/2021/01/11/koronadystopia/ 

https://koronarealistit.com/miksi-naista-asioista-ei-puhuta-suomen-mediassa/

voi saada jonkun väittämään, että sensuuria ei ole. Argumentin ongelma on kuitenkin se, että on vaikea löytää tapausta, jossa näkemyksen esittäminen jollekin pienelle yleisölle ei olisi lainkaan mahdollista. Esimerkiksi Neuvostoliitossa levisivät kirjoituskoneella monistetut samizdatit, ja Valko-Venäjälläkin opposition on mahdollista julkaista lehtiään netissä.

Sensuuri on olemassa, vaikka se valtion sijasta tapahtuisi yksityisten tahojen toimesta. Wikipedian mukaan ”sensuuri on valtion viranomaisten tai muun tahon suorittama suullisten, kirjallisten tai kuvallisten esitysten tarkastus, jonka läpäisy on edellytys julkaisun levitykselle tai julkiselle esittämiselle.” Englanninkielinen Wikipedia määrittelee asian vielä väljemmin: ”Sensuuri on puheenvuorojen, julkisen viestinnän tai muun tiedotuksen tukahduttamista sillä perusteella, että esitettyä materiaalia pidetään paheksuttavana, haitallisena, arkaluontoisena tai ’hankalana’. Sensuuria voivat harjoittaa hallitukset, yksityiset tahot ja muut valvontaelimet.”³

Toisaalta kun on kysymys suurista yhtiöistä, raja yksityisen ja valtiollisen toiminnan välillä on hämärä. Google ja sen emokonserni Alphabet sekä muut suuret teknologiayhtiöt tekevät läheistä yhteistyötä USA:n turvavaltion kanssa⁴. Suomessakin suuret mediatalot toimivat yhteistyössä joidenkin valtiolliset elinten kanssa. Huoltovarmuuskeskus ja mediayhtiöiden etujärjestö Medialiitto ovat perustaneet Mediapoolin, jonka tarkoitus on ”varmistaa tiedotusvälineiden tekninen ja muu toiminnan jatkuvuus erityistilanteissa, vakavissa häiriötilanteissa ja poikkeusoloissa”. Se on kuitenkin ottanut tehtäväkseen myös ”hybridiuhkien ja disinformaation” torjumisen. Todennäköisesti Mediapoolin piirissä toisenlainen koronatieto on tulkittu disinformaatioksi, mikä selittäisi tiedotusvälineiden yhtenäisyyden tässä kysymyksessä.

Usein annetaan ymmärtää, että virallisesta linjasta poikkeavia koronanäkemyksiä sensuroidaan siksi, että ne ovat epätieteellisiä. Tämä ei voi pitää paikkansa, koska suurin osa median julkaisemasta eri asioita koskevasta aineistosta ei ole millään tavalla tieteellistä ja koska koronasensuuri kohdistuu yhtä lailla valtavirrasta poikkeavia käsityksiä esittäviin tieteellisiin auktoriteetteihin kuin maallikkoihin. Sensuurin syy on ilmeisestikin se, että poikkeavien koronakantojen esittämistä pidetään haitallisina tai vaarallisina: kansalaisten valmius alistua koronatoimiin voi heiketä.

Varmasti onkin niin, että kriittiset näkemykset voivat heikentää ihmisten intoa noudattaa viranomaisten ohjeita, suosituksia ja määräyksiä. Mutta tämähän pätee kaikilla politiikan aloilla. Jos tärkeintä on tottelevaisuus, miksi sitten ylipäänsä sallitaan viranomaisten arvostelu? Eikö olisi parempi, että mediassa olisi kautta linjan vain hallituksen propagandaa?

Jotta tällainen hierarkkinen malli voisi toimia, meidän pitäisi olettaa toisaalta, että hallituksella ja viranomaisilla on aina totuus hallussaan, ja toisaalta, että valtio ja muut viralliset tahot pyrkivät aina kansalaisten parhaaseen eivätkä ulkopuoliset intressit tai byrokratian sisäiset prosessit pääse vaikuttamaan päätöksiin. Näiden olettamusten paikkansapitämättömyydestä on kuitenkin valtavasti historiallista todistusaineistoa. Kun siis valtiovallan edustajat voivat monesta syystä erehtyä tai ajaa vääriä tavoitteita, on olennaisen tärkeää voida vapaasti ja näkyvästi kritisoida ja keskustella viranomaisten päätösten järkevyydestä ja oikeutuksesta. Niinpä yleisellä tasolla sensuuria on pitkään vastustettu, ja monien maiden lainsäädäntö on turvannut sananvapauden jo 1700-luvun lopulta lähtien.

Sananvapauden puolesta esitetyt argumentit pätevät erityisen hyvin juuri koronailmiöön. Lockdownit ja monet muut epidemialla oikeutetut toimet ovat ainutlaatuisia maailmanhistoriassa. Pelkästään tästä syystä niiden järkevyysharkinnassa on helposti voitu erehtyä. Kun epävarmalla pohjalla on tehty päätöksiä, jotka ovat mullistaneet satojen miljoonien terveiden ja sairaiden ihmisten elämän, julkinen keskustelu niiden tarkoituksenmukaisuudesta on aivan olennaista.

Toisaalta kaikista luonnontieteenaloista nimenomaan lääketiede on se, johon ulkopuoliset intressit ovat päässeet eniten vaikuttamaan. Maailman arvostetuimman lääketieteellisen aikakauslehden Lancetin päätoimittaja Richard Horton totesi vuonna 2004: ”Tiedelehdistä on tullut lääketeollisuudelle työtä tekeviä tiedon pesijöitä.”⁵ Lääketeollisuus ja globaali terveysbyrokratia voivat helposti vääristää viranomaisten päätöksiä niin, etteivät ne palvele kansalaisten parasta eivätkä ihmisten terveyden edistämistä. Niinpä koronapolitiikan vapaa arvostelu on olennaista jo pelkästään tarpeettomien sairastumisten ja kuolemien välttämisen kannalta.

Tästä huolimatta koronatoimien kriitikoita syytetään yleisesti vastuuttomuudesta. Kun Maailman terveysjärjestöltä ja muulta ylikansalliselta terveysbyrokratialta tuleva suositus tai käsky kohtaa Suomen valtion kautta kansalaisen, hänen velvollisuutensa on vain totella kyselemättä mitään. Autoritäärisen luottamuksen omaan demokraattiseksi koettuun valtioon voi vielä jotenkin ymmärtää vaikkei hyväksyä. Nyt on kuitenkin kysymys luottamuksesta globaaliin valtion kaltaiseen rakennelmaan, jossa ei ole demokratian häivääkään. Miten ihmeessä niin monet liberaalit ja vasemmistolaiset, jotka normaalisti ovat kärkkäitä arvostelemaan valtaapitäviä, ovat tässä kysymyksessä kadottaneet kriittisen ajattelukykynsä?

Olli Tammilehto